Kirkkovuosi on kääntymässä kohti paastonaikaa. Ensimmäisen paastonajan sunnuntain evankeliumi (Mark. 1:12-13) alkaa otsikon sanoilla. Autiomaa kuulostaa korviimme karulta paikalta, mutta sen lisäksi se miellettiin Jeesuksen aikana julmaksi ja pelottavaksi. Päivän helle, yön kylmyys, hyeenat ja muut pedot, pimeän demonit. Mikä on sinun mielessäsi pelottava ja kaoottinen paikka? Onko se yksinäisyys, jossa joudut olemaan painavien ajatustesi kanssa tai ehkä päinvastoin ihmisten keskellä pilkan ja halveksunnan kohteena. Se paikka, jossa sinun elämässäsi tuntuu, että pahuuden vallat pääsevät vapaaksi, vastaisi varmaankin Jeesuksen aikalaisten mielikuvaa autiomaasta. Autiomaa oli suorastaan tiivistymä siitä pahasta, joka oli tuhonnut elämää täynnä olevan luomakunnan.

Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan, koska sinä ja minä olemme siellä. Olemme synnin vallassa. Sen, joka runtelee meitä ulkoapäin ja sen, joka repii meitä sisältä rikki ja vielä sen, jolla me tuhoamme luotuja ympärillämme. Jeesus on autiomaassa suojaava varjo helteessä ja virkistävä juoma janossa. Hän on lämpö kylmyydessä ja valo pimeydessä. Hän on voittanut autiomaan demonit. Jeesus kuljettaa meitä erämaasta kohti luvattua maata, sitä luomakuntaa, joka on vapautettu katoavaisuuden alta. Mikä siis onkin tänään sinun autiomaasi, Jeesuksen käsi kuljettaa sinua synkimmänkin pimeyden keskellä.

Paimenten arki muuttui juhlaksi. Jouluyön pimeys vaihtui taivaalliseksi kirkkaudeksi. Taivaan ja maan esirippu vedettiin kedolla hetkeksi syrjään, ja paimenet saivat kuulla enkelijoukon ylistyslaulun. Tähän taivaan joukon virteen he myös varmasti yhtyivät, kun Betlehemistä palatessaan ylistivät Jumalaa. Mutta eivät paimenet kumartaneet enkeleitä, eikä enkelien ylistys johtunut tästä hämmästyttävästä kohtaamisesta yön keskellä. Ylistyslaulu koski sitä, että Jumalan kunnia ja rauha maan päällä olivat yhtyneet eläinten syöttökaukaloon lasketussa lapsessa. Maan ja taivaan ero oli kurottu umpeen. Tämän ihmeen takia paimenet saivat hetken katsoa taivaan joukkoja. Mutta sen jälkeen he lähtivät etsimään lasta.

Jumala on yllätysten Jumala. Hän vie pimeyteen, antaakseen kirkkauden; kuluttaa oman voimamme loppuun antaakseen taivaallisen voiman; lahjoittaa kiireen alla musertuneelle taivaallisen levon. Näin hän muistuttaa, että kun hän tuntuu olevan kaukana, hän onkin aivan vierellä. Siksi mekin saamme tänä jouluna astua taivaan juhlaan, tulla Jumalan kirkkauden valoon ja saapua hänen lepoonsa. Taivas ja maa kohtaavat toisensa siellä, missä Jeesus on: Raamatun sanassa, saarnassa, ehtoollispöydässä. Tämän läsnäolon vuoksi seurakunta yhtyy enkelien lauluun. Tämän levon voit myös ottaa mukaan arkeesi, kun seurakunnan yhteinen rukous jatkuu päivittäisessä elämässäsi.