Rakastava yhteisö – Miten osoittaa rakkautta toisille?

Arkin arkistosta:

Mitä rakkaus on? Jotta voimme osoittaa rakkautta toisille, meidän on tiedettävä ensiksi itse, mitä rakkaus on. Useimmiten siitä kuulee puhuttavan niin, että rakastamisessa on kyse tunteesta. Se on tärkeä asia, mutta tasapainoisen rakkauden on kuitenkin pohjattava myös tekoihin. On pohdittava sitä, mistä tunteet syntyvät ja miten niitä voidaan pitää yllä.

Rakkaudessa on ennen kaikkea kyse suhteesta toiseen ihmiseen. Myös Jumalan rakkaus pohjautuu tähän. Alun perin Jumala loi ihmisen suhteeseen itsensä kanssa. Myös Jumala ilmaistaan kolmiykseytenä, jossa Hänet määritellään suhteiden kautta. Jumala halusi korjata rikki menneen suhteen, ja siten Jumalan rakkaus pohjaa myös Jeesuksen ristinkuolemaan. ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16). Katekismuksen mukaan tämä asettuu uskonelämässä toisen uskonkappaleen alueelle eli sovituksen ja lunastuksen piiriin. Jumala on rakastanut ensiksi. Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä (1. Joh. 4:19).

Maailma on täynnä halpaa armoa ja rakkautta. Sellaista, joka ei maksa antajalleen mitään. Se on vain puhetta ja sanahelinää, joka pettää ihmisen. Kun tulee vaikeus tai koetus elämässä, sellainen rakkaus ei kestä. Sen sijaan Jeesuksen rakkauteen liittyy aina risti. Hän maksoi rakkaudestaan kovan hinnan, joten hänen sanoillaan on olemassa vakuudet. Monesti ihmiset haluavat rakastaa ja puhua rakkaudesta ilman vakuuksia, ilman hintaa. On helppoa puhua rakkaudesta, jos se ei vaadi mitään.

Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme veljiä. Joka ei rakasta, pysyy kuolemassa. (1. Joh. 3:14)

Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä, ja hänen rakkautensa on tullut täydelliseksi meissä. (1. Joh. 4:12)

Näistä jakeista näkee, ettei varhaiskristillisessä kirkossa uskovien välinen rakkaus ollut vailla vakuuksia. Seurakuntaelämä asetti velvoitteen kilvoitteluun. Nykypäivänä puhe siitä, että kristityn tulee kasvaa, tarkkailla omaa käytöstään ja pyrkiä elämään Jumalan tahdon mukaan, saatetaan tuomita lakihenkisyydeksi. ”Ei se ole Jumalan rakkautta, jos ihmiseltä vaaditaan jotain.” Tämä reaktio nousee tilanteessa, jossa Pyhän Hengen työ on jäänyt vieraaksi.

Pitääkö minun tehdä parannus?

Raamatussa Jumalan rakkauteen liittyy aina parannuksen tekeminen. Voidaan jopa kysyä, onko ihminen oivaltanut sitä oikein, mikäli se ei synnytä hänessä ajatusta siitä, että omaa käytöstä tulisi jotenkin korjata.

Yhteisöllinen elämä ei ole kuitenkaan mahdollista, jos emme koskaan ryhdy viemään omia pahoja taipumuksiamme ja syntistä lihaa ristille jo tässä ajassa. Lähimmäisemme antavat paljon anteeksi puutteitamme, mikäli yritämme ja pyrimme korjaamaan käytöstämme. Mutta jos heittäydymme siihen, että emme voi synneille mitään, koska tässä ajassa kukaan ei tule synnittömäksi, tämä ennen pitkää nakertaa luottamuksen ja edellytykset rakkaudelle. Rakkaudellinen yhteisö antaa virheet anteeksi, ja sitä kautta syntyy rohkeus kasvuun ja oman itsensä totuudelliseen kohtaamiseen.

Jeesuksen vertauksessa isäntä heittää palvelijan ulos pimeyteen kiristelemään hampaita, koska hän ei anna anteeksi lähimmäiselle, joka on hänelle velkaa, vaikka on itse saanut anteeksi kymmenen tuhannen talentin velan (Matt. 18:23-35). Tämä ankara vaatimus rakastamisesta voi kuulostaa lakihenkisiltä ja epäluterilaiselta meidän korviimme. Onko todella niin, että Jumala asettaa oman rakkautensa ehdoksi sen, että minä teen parannusta synneistäni? Jopa Isä meidän -rukouskin pitää sisällään tämän ajatuksen, että Jumala antaa minulle syntejä anteeksi sen mukaan kuin minä voin antaa niitä muille.

Mikäli kristityille ei opeteta pyhityksestä muuta kuin että kaikki ovat Jeesuksessa pyhiä, he eivät pääse pois jännitteestä, joka nousee Raamatusta esimerkiksi Isä meidän -rukouksen kohdalla. Syntyy epätasapaino, koska ei ole mallia tai tietä, miten elää pyhitystä käytännössä todeksi. On ainoastaan teologinen malli tai teoria, mutta sille ei ole sovelluskohdetta omassa elämässä.

Jumalan rakkaus ja anteeksianto kuuluvat toisen uskonkappaleen alueelle. Meidän muihin ihmisiin kohdistamamme rakkaus taas kuuluu kolmannen uskonkappaleen eli pyhityksen alueelle. Se on vajavaista ja epätäydellistä. Sitä ei kuitenkaan voi käyttää tekosyynä sille, että olen vajavainen ja epätäydellinen. Minulle kuuluu täysi vastuu omista pahoista teoistani, mutta ne eivät minua kadota. Sovitus ja lunastus ovat minun ulkopuolellani. En voi turmella Jumalan rakkautta ja pelastustekoja, vaikka itse käyttäisin niitä kelvottomasti.

Pelastusta ei ole ilman tekoja

Eri uskonkappaleet ovat aina suhteessa toisiinsa, aivan kuten kolmiyhteisen Jumalan persoonat ovat suhteessa toisiinsa: Isä Jumala on, Poika syntyy ja Pyhä Henki lähtee. Tämä tarkoittaa, että Jeesuksen sovitus- ja lunastustyöllä tulee olla sovellus luomiseen ja pyhitykseen, muuten se jää irralliseksi asiaksi yhteisössä.

Pyhitys on kasvua Kristuksessa, johon Jumalan rakkaus motivoi meitä kasvamaan. Pyhän Hengen tehtävänä on kutsua esiin elämää, jonka Isä Jumala on luonut Poikansa kautta. Hengellinen yhteisö ei voi kasvaa, mikäli sen yksilöt omaavat ”hällä väliä” -asenteen pyhitykseen tai se on vain yksinkertaisesti laiminlyöty opetuksessa. Jos uskovat eivät tiedä, että Pyhän Hengen tehtävään kuuluu uskovien ohjaaminen kasvuun, yhteisön kasvu on hyvin hataralla pohjalla. Tämän taustalla voi olla käsitys, että Pyhän Hengen tehtävään kuuluu vain Kristuksen kirkastaminen ja Jumalan sanan avaaminen.

Luomisen huomioiminen tarkoittaa sitä, että rakastavassa yhteisössä luodaan rakenteet ihmisten rakastamiselle ja palvelemiselle. Jeesus on lunastanut koko luomakunnan. Maan viljelyn ja varjelun tulee jatkua edelleen. Muuten rakkaus ei tule konkreettiseksi. Emme voi vain kuunnella oikeata opetusta sovituksesta ja lunastuksesta. Se synnyttää elämää, mutta Pyhän Hengen esille kutsuma elämä on kanavoitava; muuten se jää lähes merkityksettömäksi käytännön elämän kannalta. Tällöin kristityt tietävät ja puhuvat, mutta eivät tee mitään.

Lähimmäisen rakkaudessa teot ovat keskeisessä asemassa. Uskoon kielteisesti suhtautuvia ei voi puhutella muuten kuin aitojen tekojen kautta. Lähetyskäskyä on vaikeata toteuttaa ilman niitä. Tähän uskon ja tekojen jännitteeseen kuuluu se, että ihmisen pelastuminen riippuu lopulta vain Kristuksen teoista. Hän tuli todella ihmiseksi ja kuoli syntiemme puolesta.

Teksti: Pekka Ryhänen

Artikkeli on julkaistu alun perin Arkki-lehden numerossa 3/2013. Tilaa Arkki ilmaiseksi kotiin.

Lisää blogeja

Arkin toimitus
Vuosittaisen Disciple-konferenssin aluksi pidämme rukoushetkeä tapahtuman puolesta. On tammikuun loppu. Mukana on toinen tapahtuman pääpuhujista, britti Lee...
Arkin toimitus
Keski-Aasiassa yli 20 vuotta työskennellyt Liisa Kingma menehtyi sairauden seurauksena joulupäivänä 25. joulukuuta 2019. Liisa Kingma,...
Arkin toimitus
Hararin maailmankuva ei ole kristillinen ja siitä on hyvä olla tietoinen. Esimerkiksi kirjassaan Homo Deus Harari kuvaa hurjasti ihmiskunnan nousua Jumalan...
Arkin toimitus
"Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän...
Arkin toimitus
Lähetyskäskyn täyttäminen on tuntunut kuin suuren rotkon ylittämiseltä: koskaan ei tunnu saavan tarpeeksi vauhtia, jotta saisi hypättyä rotkon yli. En ole...
Arkin toimitus
Kesällä seurasin kristillisen oppilaitoksen mainoksia sosiaalisessa mediassa ja niiden keräämiä kriittisiä kommentteja. Kriitikoiden tärkein lyömäase oli tiede...
Arkin toimitus
Tapaan usein päätään pyöritteleviä kristittyjä. Monet heistä kokevat olevansa nurkkaan ajettuja. Enää ei saisi kirkossa eikä yhteiskunnassa...