Kontrastien kirkastama Kristus

 

Joskus kauan sitten elin fantasiamaailmassa. Kaikki oli hallinnassa, hyvä voitti ja mahdoton oli vitsi.

Havahduin onnellisesta olostani huolimatta etsimään Jumalaa – tai oikeastaan mielestäni en. Ryhdyin ilman tietoista valintaa vain perehtymään rippikoulun myötä tarkemmin kristinuskoon, oppimaan ja kuuntelemaan tarkasti kuten koulussa. Opiskelin uskoa yhtä itsestään selvästi kuin historiaa ja pidin siitä vähintään yhtä paljon kuin kielistä, mutta sain siitä vielä paljon enemmän. Suhde Jumalaan ei ollut yksipuolinen.

Ajattelin ja ymmärsin vähän, luin ja opin paljon. Aloin vähitellen uskoa suureen valheeseen: Jos olen hyvä kristitty, elämässäni ei voi tapahtua mitään oikeasti pahaa ja kaikki menee aina hyvin.

Sosiologiassa tunnetaan toimintamalli, jonka mukaan ihminen alkaa suurten muutosten keskellä kehittää elämänsä irrallisten tapahtumien ketjusta tarinaa ja luoda sille juonen. Näin ihmisen identiteetti tiivistyy subjektiiviseen narratiiviin.

Kärjistetysti tulkiten asetamme naturalistisen maailmankuvan ohjaamina elämämme sattumat sen avulla meille sopivaan järjestykseen, jolloin maailman vellova kaaos saa käsitettävät rajat ja suunnan.

Kristillisen maailmankuvan mukaan päädymme tässä kohden kuitenkin erilaiseen lopputulokseen, nimittäin aivan autuaalliseen dilemmaan. Kristittyinä elämme Jumalan johdatuksessa ja kuljemme rukoillen Hänen ennalta valmistamiaan teitä, mutta saamme tehdä sen vapaan tahdon ja järjen eli terveen harkinnan suomin vapauksin. Olen siis aktiivinen toimija siinä missä kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumalakin. Mikä ihana ristiriita, lumoavan kaunis filosofinen oikosulku.

Siksi en vain luo yksittäistä käsitystä reaktioketjusta nimeltä Elämä, kun tuon esille omaa viisauttani suuremman kertomuksen siitä, kuinka minusta tuli minä. Kyse on tarinasta ja Jumalan läsnäolosta: Hänen vaikutuksestaan ja reiteistään, joilla kuuliaisesti pysyin tai jätin pysymättä ja jotka Hän silti tunsi.

Vuodet tekevät kaiketi vähitellen viisaammaksi, jos ei muu. Luullakseni keskeisin havaintoni elämästä on kuitenkin tähän mennessä ollut valheenpaljastimen suuri mätää tihkuva löytö minuuteni syvyyksistä.

Usko ei todellakaan pelasta ahdistukselta, surulta tai masennukselta ja niiden tarkoitusta jäämme yleensä etsimään. Elämän koulun algebrassa kipujen kaavasta löytyy silti myös varmaa ja pysyvää, sillä kärsimyksen funktion muuttujien joukossa on aina vakio Jeesus, korostustussilla yliviivattu ylösnoussut Jumalan Poika. Hän ei ole fantasiaa, väkinäistä toiveajattelua tai loogisen ajattelun puutetta, vaan tosi lohduttaja, joka ei välttele vaan pyytää saada auttaa. Olla läsnä.


Katariina Mäkilä
Politiikan ja viestinnän sekä venäjän kääntämisen opiskelija, Helsingin OPKO

Kirjoitus on julkaistu Arkki-lehden numerossa 2/2019. Tilaa Arkki-ilmaiseksi

Lisää blogeja

Arkin toimitus
Tapaan usein päätään pyöritteleviä kristittyjä. Monet heistä kokevat olevansa nurkkaan ajettuja. Enää ei saisi kirkossa eikä yhteiskunnassa...
Arkin toimitus
Moni muistaa 90-luvulla Suomessa ja Venäjällä pidetyt missiotapahtumat, jotka keräsivät tuhansia osallistujia. Nyt missioita ei enää järjestetä, eikä tilalle...
Arkin toimitus
Minna Kuka olet ja mitä teet tällä hetkellä? Nimeni on Minna Särkkälä. Olen 20-vuotias ja aloitin syksyllä lääketieteen opinnot Kuopiossa. Onko...
Arkin toimitus
”Täällä tapaatte perheen, jota ette tienneet omistavanne.” Tällä hieman kliseiseltä tuntuvalla lauseella alkoi Etelä-Afrikassa järjestetty IFESin (...
Arkin toimitus
Joskus pitää mennä kauas voidakseen nähdä lähelle. Sananparsi piti paikkansa opiskelijaedustajien Toinin, Hannan ja minun kohdalla viime heinäkuussa...
Arkin toimitus
Lämmin ja rauhallinen ääni, mutta puseron sisällä palaa tuli. Dialogipedagogiikka, metakognitio ja muita vaikeita sanoja. Keskustelen selvästi asiantuntijan...
Arkin toimitus
Konetekniikan opiskelija Joni Vähäaholla on kesäksi mietittynä töitten vastapainoksi monenlaista treeniä. Kun työpäivä vakuutusyhtiö Ifissä päättyy, hän polkee...